torstai 22. elokuuta 2019

Repovesi here we come!


9-11.8.2019

Kello oli 5.30, kun nousin sängystä ja rupesin innolla valmistautumaan kuluvaan päivään. Enää yksi 8 tunnin työpäivä oli minun ja viikonlopun vaelluksen välissä, eikä mikään voinut lannistaa tunnelmaa.

...

Tasan neljältä kaarroin Keravan juna-asemalle, nappasin pojat kyytiin, kierros Järvenpään kautta ja nokka kohti Repoveden kansallispuistoa.

(Olhavavuori)

Oltiin perillä siinä seiskan jälkeen ja lähdettiin talsimaan ekalle yöpaikalle. Matkaa oli n. 6km, joka Lucan mukaan menisi tuntiin (hyvin optimistinen ajatus), mutta koska mukana oli yksi noviisi, ja itse raahasin mahaa mukana, matkaan meni lopulta se pari tuntia.





(huomatkaa Lucan jäätävä olkapää)

Kirnukankaan laavulla oli jo venäläinen retkikunta puuhailemassa jotain nuotiolla, mutta tajusivat siirtyä syrjempään, kun meidän porukka rupesi kokkailemaan. Innokkaimmat kävivät myös uimassa (kastautumassa) viereisessä suolammessa, olihan sitä jo matkalla vähän hikoiltukin.
Minä jaoin laavun Saskan kanssa, Marko nukkui teltassa, ja Luca testaili pelkän tarpin alla nukkumista. Illan pimetessä ympäriltä kantautui tasainen kuorsaus.

 (teltta suorastaan lentää paikoilleen)




 (ekan aamun luksusmunat)





Olin kantanut muutaman kananmunan ekaa aamua varten, ja oli kyllä aika luksusta syödä munia ruisleivän ja kahvin kyytipojaksi. Aika rauhassa syötiin aamupalat ja laitettiin leiri kasaan. Lähdettiin taapertamaan kohti seuraavaa yöpaikkaa, eli Katajajärven teltta-aluetta. Pysähtelimme monesti nauttimaan eväitä, ja vauhti muutenkin pysyi ihan maltillisena, tällä kertaa Lucakaan ei lähtenyt juoksemaan edellä. Vauhti oli itseasiassa niinkin verkkainen, että ehdin Olhavalla jopa ottamaan ruokanokoset varvikossa.



Saavuimme Katajajärvelle hyvissä ajoin, ja jokainen rupesi etsimään sopivaa paikkaa omalle majoitteelle. Minä ja Marko jäätiin kuorsaajina yhteen nurkkaan, sopivasti puoliksi polulle, kun taas Luca ja Saska löysivät omat rauhaisat sopukkansa ympäröivästä metsästä.
Venäläinen isä ja poika paistoivat nuotiolla kanaa ja paprikoita, joka tuoksui niin hyvältä. Itselläni oli vaan kämäsiä nuudeleita ja jotain soijasuikaleita illallisena. Ruokakateus on pahinta aina nimenomaan vaelluksilla.
Reissun toinen ja viimeinen ilta oli tullut päätökseensä kun kömmin riippumattoon nukkumaan. Muut jäivät vielä hetkeksi pelaamaan korttia.

 (Marko oli ihme vesipeto)





 (Etsi 2 kiipeilijää)



(oli soitettava kotiin, että pärjääkö ne nyt varmasti ilman minua...)

Nukuin kyllä niin hyvin! Kaikki taisi herätä vasta yhdeksän jälkeen, ja aika pian kun aamupalat oli saatu valmistettua, alkoi sataa. Onneksi olin illalla asettanut tarpin hyvin riippumaton päälle, niin pystyin vain mennä mattoon sateelta suojaan istuskelemaan ja syömään aamupalaa. Vesisateen saattelemana purimme leirin ja lähdimme kävelemään kohti reissun loppua.
Pyrimme seuraamaan Kaakkurinkierrosta, joka kulkee kansallispuiston reunoja pitkin, mutta vähän ennen Lapinsalmen entistä riippusiltaa "eksyimme" reitiltä. Ei kyllä rehellisesti sanottuna haitannut, jäipähän joku vittumainen nousu ja 2km kävelemättä! Oli jalat jo aika väsyneet.







(romahtaneen riippusillan takia Lapinsalmella oli venekuljetus)

Se oli siinä.
Reissun lopullinen saldo oli 24km.

Itse tykkäsin reissusta kovasti, ja samalla poppoolla lähden mielelläni uudellekin vaellukselle.


torstai 17. tammikuuta 2019

Vaelluskrapula - retkeilijän pahin painajainen




"Niskaa ja selkää pakottaa, jalat huutavat hoosiannaa joka askeleella, mieli on alakuloinen ja ärsyttää." Niin monelle retkeilijälle tuttu henkisen kuoleman aika vaivaa erityisesti pidemmän vaelluksen jälkeen. Kuten juomisessa, mitä pidempi putki, sitä pahempi krapula. Tämä pätee täydellisesti myös vaelluskrapulasta kärsiviin.

Kaava on yksinkertainen. 

1. Kun vaelluksen viimeinen ilta saapuu, mielen täyttää ajatus "onko tämän pakko jo loppua". Illalla fiilistellään, nautitaan viimeinen ehtoollinen ja yritetään imeä metsän tuoksua keuhkoihin, vähän niinkuin varalle. Kohta on taas aika palata kiireiseen ja stressaavaan arkeen, jossa voi vain unelmoida tulevista reissuista.

2. Kun vaelluksen viimeinen aamu alkaa, aletaan olemaan jo malttamattomia pääsemään takaisin sivistyksen pariin; yltäkylläisille ruokakaapeille, vesivessaan, SUIHKUUN. Aamiainen valmistetaan nopeasti, ja aletaan pikimmiten purkamaan leiriä. Vaelluksen aikana niin tarkasti järjestyksessä pidetyt varusteet lentävät rinkkaan miten sattuu, enää ei jaksa asetella. Marssitaan suorinta tietä (mahdollisimman vähillä tauoilla) takaisin autolle, sullotaan rinkka kyytiin ja kaasutetaan pois. Matkalla nautitaan pullakahvit lähimmällä huoltoasemalla ja istahdetaan posliinille pitkän tauon jälkeen. 
Koko ilta menee kaikkien kodin mukavuuksien euforiassa, samalla, kun vaatteet lentävät pesukoneisiin, ja tiskit tiskataan seuraavaa reissua varten. Tulevat vaellukset eivät käväisekkään mielessä. Nyt ollaan korkealla. 

3. Aah miten ihanaa oli nukkua omassa pehmeässä sängyssä, vaikkakin aivot ehkä kaipasivat edelleen sitä muhkuraista ja ohutta telttapatjaa. Hartiat ovat hellänä rinkan kantamisesta, selkä kuittailee vaelluksen aikaisista telttaöistä, ja jalat ovat näivettyneet siitä kaikesta kävelystä. Mutta ei haittaa, nyt ollaan kotona! Jääkaapilla iskee ensimmäinen shokki; mitä söisin? on niin paljon vaihtoehtoja. Vaelluksella oli niin helppoa, joko puuroa tai mysliä kiisselillä. 
Valitaan jotain oikein erityistä, mutta se ei anna yhtä hyvää makuelämystä, kuin se puuro, joka syötiin samalla kun katseltiin auringonnousua.
Pikku hiljaa mieleen nousee vaelluksen upeat maisemat ja tunnelmalliset hetket. Mietitään, että kylläpäs se reissu meni nopeasti. Kun arjen ensimmäiset kiireet tai saati ensimmäinen työpäivä koittaa, alkaa se krapulan pahin vaihe. Mieleen nousee tietty kaiho, se kaipaa takaisin metsään, takaisin rauhallisille poluille; pois pölyisiltä kaduilta. Seuraavaan lomaan tuntuu olevan ikuisuus! Mietitään kaikki vaihtoehdot läpi, miten pääsisi mahdollisimman nopeasti uudelle vaellukselle. Voisipa lopettaa työnteon, että voisi retkeillä aina. Todetaan ettei se todellakaan onnistu. Mieli murtuu. 
Kaikessa hiljaisuudessa aletaan suunnittelemaan uutta vaellusta, sillä yritetään lievittää alakuloa. 

Alakulo ja ärsytys kestää parhaimmillaan vain pari päivää, mutta mitä pidempi reissu, sitä pahemmat vieroitusoireet.

Omani kesti 2 päivää.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Karhunkierros 12.8-18.8.2018 OSA 2


Heipä hei. Taas on "tovi" vierähtänyt osa  1 kirjoittamisesta. En tiedä mihin se motivaatio on hävinnyt, laiskottanutkin kovin on. Mutta nyt tämä postaus laittaa vihdoinkin sinetin kirjeen päälle, ja viimeistelee koko Karhunkierroksen reissukertomuksen.

Keskiviikko 15.8. avautui harmaana, mutta sateettomana. Lähdimme Ansakämpältä viimeisten joukossa, ja aamu alkoikin heti jyrkällä nousulla ylös pääpolulle. Tänään tavoitteena olisi päästä Harrisuvannon laavulle. 
Päivän reitille sisältyi todella paljon jyrkkiä nousuja, ja nousuista, sekä kengistä johtuen taisin päivän aikana muutaman kerran valittaa kipeistä jalkapohjistani. Mutta Luca otti valitukseni vastaan kuin mies, eikä menettänyt hermojaan. Tämä taisi (toivottavasti) olla pahin valituspäiväni.



 (Puolessa välissä ollaan!!!)


Päivän aikana pysähdyttiin ruokatauolle Jussinkämpälle, josta jatkettiin loputtomalta tuntunutta etappia. Nähtiin päivän aikana eräs tyttökaksikko useamman kerran; he menivät ohi, kun me pidimme taukoa, ja me menimme ohi heistä, kun he pitivät taukoa. Loppua kohden itselleni tuli tarve päteä, ja aloin pinkomaan (sivulliselle varmaan olisi näyttänyt laahustamiselta) yhtä taas niin jyrkkää ja kivikkoista mäkeä ylös, tavoitteena pitää tytöt kaukana takana. Halusin edes kerran saapua maaliin ennen muita. Tästä tietysti poikkeuksena Luca, joka perinteiseen tapaansa loikki kaukana edelläni kuin metsäkauris.
Hikeä valuen, ja voimakkaasdti huohottaen pääsin mäen laelle, ja jatkoimme reipasta askeltamista kohti tulevaa yöpaikkaa. Kartan mukaan sen pitäisi olla ihan kohta tulossa. Ja tulossa. Ja tulossa. Lopulta puolen tunnin jälkeen pysähdyimme jo hivenen toivottomina katsomaan karttaa. Totesimme menneemme laavun ohi, koska emme olleet huomanneet pienen pientä polkua, joka olisi johtanut laavulle. Tästä ehkä hivenen murheellisina jouduimme kävelemään vielä 3km seuraavalle laavulle. Jalat alkoivat olla jo niin kipeät, että kirjaimellisesti raahustin viimeiset 200m yöpaikalle.

 (Jussinkämpän kaasuhella käytössä)





(Tässä olemme jo asettuneet kodiksi, siinä ei kauaa mene)

Sykkeen hieman laannuttua, heitin croksit jalkaan, kävelin mutaiselle pienelle purolle, ja upotin paljaat jalat veteen. Vesi oli pahuksen kylmää, mutta teki mahdottoman hyvää kärsineille jaloilleni. Tämän operaation jälkeen jaksoin keskittyä ruoanlaittamiseen, ja riippumaton ripustamiseen.
Nuotiopaikalla oli italiainen perhe nauttimassa päivällistä, ja lapset olivat kovin kiinnostuneita ränsistyneistä "eräjormista". Vaihdettiin miehen kanssa muutama sana englanniksi, ja seurattiin kiinnostuneina italialaisia ruokailurituaaleja. Perhe oli varannut karhunkierroksen kiertämiseen 2 viikkoa aikaa, olihan nuorempi lapsi vasta noin 6 vuotias. Perheen lapset halusivat tarjota ryytyneille matkalaisille palat suklaata, ja oioi ne otettiin kiljuen vastaan. Itselläni oli jo suklaapatukat loppuneet, Luca taas oli viisaana varannut 3 patukkaa päivälle. Noh, semmosta se on.

Illalla annettiin italialaisille vielä esimerkkiä hulluista suomalaisista, kun pulahdettiin vastarannalta jäiseen veteen peseytymään. Sairaalloisen kylmää, mutta niin virkistävää. Sitten olikin aika käydä nukkumaan. ZZzZZz


Torstai 16.8.

Tänään oli helppo ja lyhyt kävelypäivä, ja saavuttiinkin Porontimajoen autiotuvalle jo hyvissäajoin iltapäivällä. Matkalla vähän ennen etapin loppua polulla tuli vastaan poroemo ja vasa. Porot eivät millään meinanneet meitä väistää, ja lopulta emo alkoi syöksymään meitä kohti. Peräännyimme ja olimme juuri piiloutumassa ison kyltin taakse, kun poro lopulta sinkaisi polulta metsään. 




(Mustikkatauko) 


(Kahvitauolla jo hymyilyttää) 

(Mr Kartta ohjaa meitä perille)

(Ne pahuksen hyökkäilevät porot) 

(Pikkuinen autiotupa) 


(Porontimajoen keittokatos) 





Laittelimme nuotiolla ruokaa, kun autiotuville alkoi saaapumaan lisää porukkaa. Porontimajoellahan on 2 pientä autiotupaa, 1 laavu ja vielä aika iso keittokaatos. Ennenkuin paikalle saapui muita retkeilijöitä, siellä oli meidän lisäksi vain 1 italialainen nainen. Taas italialainen sai todistaa, kun hullut suomalaiset käy matalassa ja kylmässä purossa pesulla.









HUOMIO!! HUOMIO!! HUOMIO!! HUOMIO!! HUOMIO!!





SEURAAVA KUVAMATERIAALI SISÄLTÄÄ PORNOGRAAFISIA PIIRTEITÄ!!


















Iltaa kohden jokainen makuupaikka oli täytetty niin autiotuvissa, laavulla, sekä keittokatoksessa. Myös useampi teltta oli kohonnut lähimetsikköön. Iltanuotiolla kävi kuhina, kun kaikenlaiset kattilat porisivat nuotionlämmössä. Oli erilaisia mausteita, sekä kuivattua habaneroakin jollain mukana.
Hämärtyessä alkoi ulkonakin olla jo hiljaista, mutta sisällä alkoi toisenlainen ääni keräämään kaikua.
Laverilla oli tosi kova nukkua 1cm paksuisella solumuovipatjalla, joten pyörin koko yön yrittäen löytää miellyttävää asentoa. Aamulla kuulin, että kuorsaukseni oli kaikunut tyylikkäästi autiotuvassa, sekä löytänyt tiensä seinien läpi myös 7metrin päässä olleeseen laavuun. Kuin suihkukone lähtisi käyntiin...? Kuulostaa liiotellulta!

Perjantai 17.8

Aamulla kävi sellainen todella harvinainen tapahtuma, että minä heräsin ennen Lucaa! Tätä ei ole koskaan aiemmin tapahtunut, mutta ehkä tänä yönä  kuorsaus oli verottanut levollista unta..

Matkaa seuraavaan ja viimeiseen yöpaikkaan on 12km, joka sisältää erittäin tuskallisia nousuja ja laskuja. Kohteenahan on nimittäin Valtavaara, jolle korkeutta on luvattu 492m. 
Ruuat alkaa olla aika finaalissa, mikä on ihan hyvä, koska huomennahan on viimeinen 6km kävely sivistykseen.
Päivämatkasta ei oikeastaan ole muuta kerrottavaa, kuin että jyrkissä ylämäissä Lucaa oksettaa ja mua paskattaa. Niinkuin aina, kun pohkeet menee hapoille, on joko pysähdyttävä hetkeksi, tai juostava paperin kanssa lähimpään pusikkoon. Muita vaeltajia ei päivän aikana juurikaan näkynyt, eikä yöpaikassakaan ollut tungosta. Vihdoin ja viimein, kipein jalkapohjin saavuimme Valtavaaran laelle, ja astuimme suloiseen pikku päivätupaan joka oli vaaran korkeimmalla kohdalla. Raapustimme terveiset tupakirjaan, ja otimme muutamat kuvat. Laskeuduimme 300m alas polkua kodalle, joka olisi viimeinen yösija tällä reissulla. Kodassa oli kapeat istumalaverit, joille Luca teki oman pedin, ja minä viritin riippumaton roikkumaan seinälle. Loppuillan poltimme kodassa nuotiota, ja herkuttelimme niillä ruoilla, mitä meillä nyt sattui vielä olemaan. Ilmassa oli haikea fiilis, sillä vaellus on lähes lopussa.


("Onks tän pakko loppua?" 




(Vissiin vähän tuulee, kun rinkan hihna sojottaa vaaka-asennossa) 

(Eka todellinen nousu Konttaiselle alkaa) 


(Aah, pari ekaa huippua kiivetty. Pahin on vielä edessä) 


(Kyllä se hymy kohta hyytyy) 

(Valtavaaran päivätupa näyttää olevan todella lähellä --- ei ole) 

(Vihdoinkin huipulla) 

(Viimeinen yöpaikka)


Lauantai 18.8.

Jes, tänään pääsee sivistyksen pariin! On jo aikakin, nimittäin vessapaperi loppuu. Ei parane kiduttaa pohkeita, koska enää ei ole varaa mennä isommalle tarpeelle. Loppumatka sisältää nousuja, ja Rukalle nousu on todella raskas. Joudun kokoajan pitämään pohkeiden takia taukoa. Mutta pääsemme kuin pääsemmekin Rukalle, ja vaellus on suoritettu!

 (Ruka näkyy jo)

(Viimeisiä nousuja) 


(JEEEEEE siinä se on!!!) 



Kannat katossa suuntaamme lähimpään pizzeriaan, ja tilaamme oluet ja pizzat. Voi luoja miten hyvältä maistuu! Tästä alkaa kotimatka, ja seuraavien reissujen suunnittelu.

(Ahhh KYLMÄÄ OLUTTA!)

Reissu oli erittäin onnistunut, ja ensi vuoden reissukohdetta on jo aloitettu kartoittamaan. Vietetään talvi ensin, ja sitten alkaa taas pääsiäisestä vuoden 2019 vaelluskausi. Kiitos lukijoille!